Kivennavan kylät

Kivennavalla oli 52 kylää. Nykyisin monista näissä on varsin vähän pysyvää asutusta ja elämää. Joitain peltoja viljellään, huonoja teitä kuljetaan, jättiukonputket valtaavat tilaa.Vauras pietarilainen väestönosa on myös löytänyt monesti huvilalleen rauhaisan paikan näistä osin autioituneilta seuduilta. Kotiseutumatkailijat liikkuvat kesäisin näissä maisemissa juuriaan etsien ja menneitä muistellen.

Ronnunkylää nykyään (Kuva: Raija Levo)

Kivennavan kylistä monet tuhoutuivat talvisodan ja varsinkin jatkosodan jaloissa. Näitä olivat ainakin Kanala, Korpikylä, Multala, Räikylä, Saarenmaa, Siiranmäki, Soppikylä, Suurselkälä, Tirttula ja Vanhakylä. Osa sotatoimien sivuun jääneistä kylistä säilyi kuitenkin koskemattomina. Vasta sodanjälkeinen alueen asuttaminen tuhosi ne. Vanhan kannakselaisen kylämaiseman hävitti toisenlainen ideologia ja yhteiskuntajärjestys ja erilaiset käsitykset maanviljelystä, maankäytöstä ja asumisesta.

Samaan aikaan kun kivennapalaisia talvisodan jälkeen asutettiin sijoituskuntiinsa, Kannasta asutettiin myös. Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä halukkaita muuttoon ei tahtonut löytyä, myös neuvostoliittolaiset perheet halusivat asua juurillaan.

Tärkeä syy oli myös se, että talot olivat väärissä paikoissa. Erilliset talot viljelysten keskellä eivät olleet sopusoinnussa sen kanssa mitä neuvostoliittolaiset ajattelivat maataloudesta. Sellainen maatalouden harjoittaminen toisi suuria vaikeuksia kolhoosien tuotannon johtamiseen. Olisi ollut vaikeata myös ylläpitää kolhoosien yhteiskunnallista tehtävää ja kulttuurielämää. (Tikka ym. 2002, s. 23 – 24, 31.)

Tämän vuoksi määrättiin, että rakennukset oli siirrettävä kolhoosien ja sovhoosien keskustoihin. Joskus vain purkaminen ja siirtäminen onnistui, sillä pula ammattitaitoisesta työvoimasta esti ja hillitsi rakennusten pystyttämistä ja käyttöönottoa uusilla paikoilla. Sota vei Kivennavan uudisasukkaat taas evakkoon, ja me palasimme.

Kivennavankin kyliä alettiin asuttaa taas sodan jälkeen vuonna 1945. Se sujui hitaasti, mitään kiirettä ei ollut. Joillain alueilla rakennuskanta ja muu infrastruktuuri olivat hyvässä kunnossa. Tulokkaiden joukossa oli myös paluumuuttajia, heitä jotka olivat asuneet alueella jo vuosina 1940–41. Heitä ällistytti se, että suomalaiset olivat siirtäneet heidän kylän keskelle siirtämänsä talot takaisin alkuperäisille paikoilleen. (Hakamies 2005, s. 104.) Vaikka talot olivat hyviä ja niitä kiiteltiin, ne eivät kaikkialla nytkään sopineet suunnitelmiin eivätkä tulijoiden tarpeisiin.

Monissa kylissä aloitettiin asuminen heti vuodesta 1945 alkaen. Suuri osa näistä kylistä autioitui kuitenkin 1950-luvulla, osa kylistä tyhjennettiin ja osa tuhottiin – erityisen paljon niitä kerrotaan tuhotun vuonna 1950. Kyliä myös yhdistettiin, esimerkiksi Jäppinen Joutselkään, Lavola Jalkalaan, ja asukkaita siirrettiin tuhotuista kylistä naapurikyliin, esimerkiksi Ikolasta Kirkonkylään.

Osa kylistä on edelleen asuttuja. Kirkonkylä ja Raivola ovat suuria hyvin varustettuja asutuskeskuksia. Jalkala, Joutselkä, Kaukolempiälä, Rantakylä ja Seppälä ovat myös vilkkaita kyliä. Vähempien lähipalvelujen varassa asutaan Ahjärvellä, Lintulassa, Patrikissa, Polviselällä, Rasalassa, Riihisyrjällä ja Vuottaalla. Pietarin ja muun Venäjän uusrikkaiden datsat kohoavat myös tuhottujen kylien liepeille omiin tiukasti aidattuihin ja nykyisen tekniikan parhaimmin välinein vartioituihin eriöihinsä.

Muistojen tuhoaminen on vaikeata, vaikka sitäkin on yritetty. Erityisen paljon sitä on yritetty Kannaksella ja muualla luovutetulla alueella. Muistojen paikkoja, muistojen maisemia ja muistomerkkejä voidaan tuhota ja on tuhottu. On myös luotu uusia muistomerkkejä, vahvistamaan ja jopa luomaan toisenlaisia muistoja samoille paikoille samoihin maisemiin. Muistomerkki on tärkeä asia ja hyvin valittu sana sille asialle. Muistin paikat ja muistomerkit ovat niin tärkeitä kollektiivisten muistojen ylläpitäjinä ja herättäjinä, että niitä tuhottiin systemaattisesti. Kirkot ja hautausmaat ja historialliset muistomerkit kokivat kovan kohtalon. Niiden tilalle luotiin uusia muistin paikkoja, jotka kertoivat alueen venäläisestä historiasta ja pyyhkivät muistoista alueen suomalaisen historian jäänteetkin.

Kannaksen historian venäläistäminen aloitettiin maantieteellisen muistin tyhjentämisellä. Ensin kylien ja paikkojen nimet kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin. Sitten suomalaiset paikannimet hävitettiin vuosina 1948 – 49 Neuvostoliiton korkeimman neuvoston asetuksella ”tarpeettomina, epäkäytännöllisinä ja vahingollisina”. Muualla luovutetulla alueella nimet säilyivät kyrillisin kirjaimin alkuperäisinä tai vain vähän venäjäksi väännettyinä. Uudet Kannaksen paikannimet kuvasivat luonnonoloja ja sijaintia tai muistuttivat sosialismin ja voittoisan puna-armeijan sankareista. Paikannimet muokkaavat muistoja kuin huomaamatta, ne arkipäiväistyvät helposti ja alinomaa toistettuina muuttuvat itsestäänselvyyksiksi.

Toinen vaihe oli Suuren Isänmaallisen Sodan tapahtumien, uhrien ja sankareiden muistomerkkien pystyttäminen luomaan kuvaa alueen historiasta. Hyvin nopeasti syntyi vuosien 1941 – 1945 taistelupaikoille muistomerkkejä, jotka aluksi pystytettiin suomalaisten muistomerkkien kivistä ja hautakivistä. Talvisota näkyy yhäkin olevan tyystin unohdettu. Nykykannas on täynnä muitakin unohdusmerkkejä.

Meille kivennappoisille on muutamien aktiivisten toimijoiden ansiosta avautunut mahdollisuus rakentaa omaan pitäjäämme omia muistomerkkejämme, kirkonmäelle merkitä kirkon paikka ja pystyttää Ikuisuuden Portti, ja Siiranmäen taistelupaikalle muistokivet. Ja olemme voineet pitää kihujakin Kivennavalla. Näissä muistomerkeissä ovat tekstit sekä suomeksi että venäjäksi, Siiranmäellä ”Kunnia sankareille – Slava geroii”. Nämä kiveen hakatut sanat kertovat maailman muuttumisesta, ymmärrämme kummallakin puolella entistä paremmin kumpaakin osapuolta, sekä uhreja että sankareita. Kun vuoden 2009 toukokuussa kävimme siivousmatkalla Kivennavalla, jossa juuri oli vietetty Voiton Päivän juhlallisuuksia, huomasimme nykykivennapalaisten tuoneen muistokukkia myös Ikuisuuden portille ja Siiranmäen muistomerkille.

Tilanne Kannaksella myös muuttuu hyvin nopeasti, taloja ja huviloita rakennetaan ja asutus leviää ennen asumattomille alueille.

Tirttulaan rakennetaan uutta asuinaluetta.
Tirttulaan rakennetaan uutta asuinaluetta. (Kuva: Ilkka Puhalainen)

Jo pitkään loppuunmyyty kirja Kivennapa kylästä kylään, missä kaikkia kyliämme kuvattiin, ilmestyi vuonna 1987, seuraavana vuonna ilmestyi kirja kolmesta kylästä, Kolmikylästä. Viime vuosisadalla ilmestyi lisäksi kuusi kyläkirjaa.

2000-luvulla tahti kiihtyi, 19 kirjaa, eniten vuonna 2008 – neljä kirjaa, joissa kuvattiin 13 kylää. Samana vuonna ilmestyi myös koko pitäjää kokoavasti nykylukijoille kuvaileva Kivennapa kestää.

Nyt on valmiina kyläkirjat melkein kaikista Kivennavan kylistä. Ne kertovat sivullaan lähes 50 kylän tiloista, taloista, ihmisistä ja tapahtumista. Kirkonkylästä, Raivolasta ja Polviselkä-Tirttulasta on jo kaksi kirjaa ja Kekrolasta jopa kolme. Tekeillä on tällä hetkellä vielä Siiranmäen ja Ylentelän kirjat, jotka ovat aineistojen keräysvaiheessa. Epävirallisista pienistä kylistä Lainoja sisältyy Hartosen kirjaan ja Tiilimaa Kirkonkylän kirjaan. Enää puuttuu Tonterin kyläkirja.

Kivennavan kylät ja kyläkirjat (linkki taulukkoon)

Taulukon kyläkohtaiset tiedot on koonnut Kyösti Pulliainen, Raija Levo täydentänyt tietoja 2020 vuoden alussa. Kyläkirjatilanteen ovat koostaneet Helli Taponen, Kyösti Pulliainen ja Kauko Äikäs.

Monilla teistä on varmasti lisätietoja omien kylienne, ja muidenkin nykytilasta. Te olette käyneet kotikylissänne jo vuosien ajan ja tehneet havaintoja kylän muuttumisesta. Tehkäämme yhdessä alustavaa työtä Kivennavan kylien nykytilan kartoitukselle.

Googlen karttapalvelu toimii myös Venäjällä ja yleisten teiden ja isompien taajamien osalta on nähtävissä jo katu- ja tienäkymä. Näin ollen joidenkin kylien, kuten esimerkiksi Kirkonkylä, nykyistä kyläraittia voi tarkastella internetissä.