Kivennapaseuran haastattelussa -sarja esittelee Kivennapaseuran hallituksen ja seuran jäseniä, Kivennavan historiaa harrastavia ja tutkivia sekä karjalaisista juurista ja asioista kiinnostuneita ihmisiä. Tällä kertaa haastattelussa on Kivennavan pitäjän Riihisyrjän kylässä vuonna 1939 syntynyt Eino Laakkonen. Keskustelimme nykyisin Mikkelissä asuvan Laakkosen kanssa hänen muistoistaan Riihisyrjältä sekä siitä, miten karjalaisuus on leimannut hänen elämäänsä.
Millaisia muistoja sinulla on kotikylästäsi Riihisyrjältä?
– Äiti Hilma Laakkonen os. Kotilainen (Maria os. Hiiren ja Matti Kotilaisen tytär) toi meidät lapset ensimmäisen kerran tänne Mikkeliin syntymävuotenani 1939. Äidiltä oli kysytty aiemmin mihin paikkaan hän toivoi meidän lähtevän sotaa pakoon, ja äiti oli sanonut silloin Mikkelin, koska hänen sisarensa Lempi Matikainen o.s. Kotilainen asui Mikkelissä. Palasimme sitten takaisin Kivennavan Riihisyrjälle taloon numero 32. Muistan kyllä kotikylästä aika paljon, vaikka olin vasta viisivuotias, kun se toinen ja lopullinen lähtö tuli. Silloin ei kysytty toiveita, vaan silloin vaan lähdettiin ja se matka toi meidät jälleen Mikkeliin.
– Muistan Riihisyrjästä, että siinä kodin lähellä oli upseerikerho ja me kävimme siellä siskoni Liljan kanssa. Siellä kävi myös Mannerheimin hevosen syöttäjä. Me kysyimme häneltä pääsisimmekö hevosen selkään. Minä pääsin satulan etupuolelle ja sisareni ratsastajan taakse. Ohjastin hevosta ja me pääsimme sillä kyydillä meidän kotitalomme luokse, sillä hevosen syöttäjä oli menossa juuri sitä reittiä.
– Sodan uhka oli läsnä ja menimme usein pommituksia piiloon. Äiti kertoi, että lähtöämme edellisenä päivänä 9.6.1944 hän oli nähnyt taivaalla noin 100 venäläiskonetta lentämässä kohti Suomea. Minä muistan sen näyn samanlaisena kuin pommikoneet taivaalla ”Tuntematon sotilas” -elokuvassa.
Muistatko teidän lähtönne Kivennavalta?
– Kyllä minulla on muistikuvia lähtöpäivästä 10.6.1944. Meidän pihallamme oli paljon sotilaita, ja aamulla siihen ajoi kaksi kuorma-autoa. Sotilaat sanoivat, että vaatetta ja evästä saa ottaa mukaan ja sitten pitää lähteä. Äiti kysyi, että mitä lehmien kanssa tehdään. Sotilaat vastasivat, että miehet ajavat ne. He lähtivät laittamaan lappuja merkiksi lehmien kaulaan. Äiti tiesi, että sikapossu ei kulje samalla tavalla mukana, joten äiti sanoi sotilaille, että tappakaa ja syökää se, sillä te tarvitsette ruokaa. Sotilaat sanoivat tiukasti äidille, että heillä ei ollut sellaiseen lupaa. Äiti tokaisi, että juurihan minä annoin teille luvan.
– Sitten me nousimme auton lavalle ja pääsimme sillä Punnuksen asemalle. Sotilaat kertoivat, että jos ei olisi ollut sumua, niin olisimme nähneet jo venäläiset.
– Asemalla oli hirmuinen määrä huonekaluja ja muuta tavaraa. Taivaalla oli pommikoneita matkalla pommittamaan Suomea. Kaksi lentokonetta lensi ihan ylitsemme ja alkoi kauhea huutaminen. Äiti vei meidät härkävaunuun. Siitä matkasta minä en muista mitään, mutta muistan, että oli pimeää ja minä heräsin, kun tulimme Mikkeliin. Muistikuvat alkavat tarkentua siitä, kun olimme Anttolassa Maamiesseurantalon näyttämöllä. Olin silloin urani huipulla, naurahtaa Laakkonen.
Miten teidän elämänne järjestyi uudella kotiseudulla?
– Siitä alkoi uuden elämän totuttelu Mikkelin Anttolassa Mutasen kylässä. Seuraavan vuonna me saimme Piekälänsaaresta asutustilan. Asutustilan nimi oli Peltomäki. Äiti kyseli siinä vaiheessa meidän lehmiä. Niitä oli muistaakseni neljä. Äiti kuuli, että lehmiä oli koottu Joroisten lentokentälle isoon aitaukseen. Äiti meni sinne ja sotilaat sanoivat, että jos täällä on omiasi ja löydät ne, niin vie vaan pois. Äiti kutsui lehmiä niin kuin oli kutsunut niitä kotona Riihisyrjässä. Sieltä tuli meidän Pulmu-niminen lehmä heti äidin luo. Muita ei siellä ollut. Äiti otti lehmän mukaan ja lähti kävelemään sen kanssa kohti uutta kotia. Loppumatkasta se uitettiin salmen ylitse saareen.
Miten teidät otettiin vastaan uudella paikkakunnalla?
– Pääosin hyvin, mutta eiväthän kaikki meistä tykänneet. Erityisen raskaana minulle on jäänyt mieleen, kun aloimme käydä koulua toisessa saaressa ja sinne piti kuljettaa meille pulpetteja ja muuta tavaraa. Siellä oli mies, joka sanoi meidän perheestämme niin ilkeästi, että se satuttaa vieläkin. Mutta muutoin ihmiset kyllä ymmärsivät, että emme me olleet sinne vapaaehtoisesti tulleet, vaan olimme joutuneet lähtemään kotoamme.
– Mutta kyllä siellä oli onneksi paljon hyviä ihmisiä. Karjalaiset olivat ahkeria ihmisiä tekemään töitä ja se varmaan auttoi, ettei meitä niin vierastettu. Aika paljon me kyllä omissa oloissa olimme. Paikalliset emännät kävivät meillä muutaman kerran opettelemassa karjalanpiirakoiden tekemistä, mutta hyvin vähän meillä käytiin kylässä.
– Lapset ovat lapsia ja mehän tutustuimme pian toisiimme ja samoja kouluja kävimme. En minä muista ikinä, että kukaan lapsi olisi toista syyttänyt siitä, että toinen on karjalainen. Mutta toki meille karjalaislapsille maailma oli erilainen kuin muille.
Kerroit, että olet kokenut koko elämäsi olevasi ennen muuta karjalaispoika Riihisyrjästä. Miten karjalaisuus on kulkenut osana sinua?
– Olenhan minä eriluonteinen, kuin ympärilläni olevat ihmiset. Olen tällainen vilkas ja aloitan herkästi puhumaan ihmisten kanssa. Olen hyvin kiitollinen siitä, kun saan haastella ihmisten kanssa. Isän äiti oli ruotsinkielinen, ja kyllä minä varmasti kuljetan myös siitä kulttuurista asioita mukanani.
– Aina se on mielessä, että voi kun sinne Riihisyrjälle pääsisi vielä joskus käymään. Kävin ensimmäisen kerran lähtömme jälkeen itänaapurissa vuonna 1961. Silloin minua puhutettiin pitkään Vaalimaalla. Halusivat tietää millä asialla olin, koska passissani luki syntymäpaikkana Kivennapa. Muut samassa bussissa matkustavat ihmettelivät, miksei minua päästetä jo lähtemään. Myöhemmin pääsin käymään Riihisyrjässä. Paljoa ei ollut jäljellä, mutta Henttisen talosta (talo numero 31) oli jäljellä uunin muuri ja kivijalka ja siellä kasvoi ruusu.
Onko sinulla tuttavia ja ystäviä, joiden kanssa voit puhua Kivennavasta ja Riihisyrjän kylästä?
– Äidin kanssa toki puhuttiin, mutta muuten niitä keskusteluja on ollut aika vähän. Isä Eino Laakkonen oli sotimassa ja minä taisin nähdä hänet ensimmäisen kerran silloin vuonna 1944, kun hän palasi rintamalta. Me lapset jäimme isälle aika etäisiksi. Ei sitä voi kuin kuvitella miten kamalan raskasta on olla sodassa, ja kyllähän se sota teki tehtävänsä ja jätti niihin miehiin jälkensä. Ei se sota niiden miesten päästä koskaan lähtenyt, vaan sotapolku kulki aina vainoamassa mukana.
– Mutta meidän karjalaislasten juuret ovat siellä ja meidän kieli on sieltä. Meitä ei ole enää paljoa jäljellä. Olisihan se hienoa päästä puhumaan vielä sellaisen ihmisen kanssa, joka syntyi Riihisyrjässä ja jolla on muistoja sieltä.
Lue lisää:
– Kivennapaseuran haastattelussa -sarja
– Riihisyrjä Kivennapa-wikissä
Julkaistu: 2.1.2024