Edellisenä yönä oli tuiskuttanut, mutta aamuun mennessä pyry oli asettunut. Sotapäiväkirjojen mukaan joulun 1943 sää oli lauha ja jouluinen. Vihollinenkin oli harvinaisen hiljainen. Kevyt lumisade rauhoitti aamuhämärässä joulukirkkoon kulkijoita. Sodan pimeyteen oli totuttu, sitäkin ihmeellisemmältä tuntui kirkon oven takaa avautuva valo. Suuret kattokruunut kylvivät valoa kirkkosaliin. Joulun tunnelmaa hehkuivat kirkon sivuseinän kynttilämäiset lampettivalaisimet. Sotajoulun 1943 jumalanpalveluksesta tuli valon ja toivon juhla. Selkeälinjainen uusi kirkko antoi uskoa tulevaan. Kirkon seinien ulkopuolelle jäävä pimeys ja sodan synkkyys unohtuivat, kun tutut virret kutsuivat kohtaamaan joulun. Loppumusiikin jälkeen ei olisi millään tohtinut nousta ja jättää kirkon tunnelmaa. Mieli oli oudon kevyt vielä silloinkin, kun kirkkovieras laskeutui Linnamäkeä sodan ajan todellisuuteen. Ei käynyt silloin mielessä ajatus, ettei toista joulua tässä kirkossa tule. (Joulujumalanpalvelus Pajarin kirkossa 1943, muistelija Alli Seppänen/Uljas Kiuru, Matka eiliseen)
Kivennavan väliaikainen kirkko, seitsemäs kirkko, oli pystyssä 231 päivää. Noiden päivien aikana kirkko tuli läheiseksi kivennapalaisille, jotka nimesivät kirkon ”Pajarin kirkoksi” kiitoksena kirkon rakentamista sinnikkäästi ajaneelle ja tukeneelle 18.D:n komentajalle kenraalimajuri Aaro Pajarille. Kivennavan Linnamäen kirkko oli ainoa Karjalan sodanaikainen kirkkohanke, joka tuli valmiiksi, ennen kuin Karjalasta jouduttiin uudelleen luopumaan. Kaikkea mahdollista tukea ja ymmärrystä ”Kirkkoja Karjalaan”-liikkeen ideasta innostunut Aaro Pajari ei suunnitelmilleen saanut. Siitä huolimatta, joidenkin tulkintojen mukaan tuliasemaksikin tarkoitettu, kirkon rakentaminen toteutettiin nopeasti ja salaisesti. Kirkkojen ja seurakuntatalojen rakennus- ja korjaushankkeita oli 1944 meneillään Karjalassa monia. Kivennavalle rakennettavaa kirkkoa ei esitelty julkisuudessa. ”Kivennavalle puolustusvoimat rakensivat väliaikaista kirkkoa ja pappilaa, mutta siitä ja Viipurin maaseurakunnan kirkon rakennuspiirustuksista ei saanut kertoa julkisuuteen sotatilaa koskevien määräysten vuoksi.” (TT Jaakko Ripatti, Paluu Karjalaan ja kirkollinen jälleenrakennustyö 1941—1944)
Kirkon suunnittelija arkkitehti Matti Lampén julkaisi Arkkitehti- lehdessä alkuvuodesta 1944 artikkelin Kivennavan väliaikaisen kirkon ja pappilan rakentamisesta pohjapiirroksin kuvitettuna. Rakennustöiden alusta Lampén mainitsee, että ”toukokuulla aloitettiin vanhalla historiallisella Kivennavan linnamäellä, joka oli valittu uutisrakennuksen paikaksi, entisen palaneen pappilan jäännösten raivaus- ja purkaustyöt sekä perustusten kaivamistyöt. Melkein samanaikaisesti aloitettiin viereisellä peltoaukealla rakentaa hirsikehikkoa, joka perustusten ja sokkelin valmistuttua siirrettiin paikoilleen.” Kirkon rakentamisen toteutti asevelityönä 18. D:n rakennuskomppania, jonka komentajaksi 13.2.1943 määrättiin vänrikki Tuure Lehtonen. Rakennuskomppanialla oli samanaikaisesti kirkon kanssa meneillään useita muitakin kohteita pääasiassa asevelitaloja, korjaus- ja purkutöitä, Kivennavan äitiysneuvola. Komppaniasta n. 25 miestä osallistui töihin Linnamäellä, jossa paikallisena työnjohtajana toimi rakennusmestari, kersantti Karjanlahti. Rakennustarvikkeiden hankkijana ja rakennustöiden johtajana toimi rakennusmestari, sotilasvirkailija Anero, jonka toimipaikka oli pioneeritoimisto.
Kivennavan kirkon rakennustyöt on sotapäiväkirjassa kirjattu aloitetun 17. toukokuuta. Betonivalutyöt työmaalla aloitettiin 5. kesäkuuta. Tukkien ajoa, hirsien, lautojen ja soran ajoa sekä kirkolle että äitiysneuvolaan on tehty heinäkuussa, jolloin päiväkirjaan on 24. ja 26.7. merkitty viholliskoneitten ylilennot. Pappilan tasakatosta on maininta elokuun 6:ntena. Elokuun 16. nostettiin 36-metrinen risti paikoilleen ja 27.8. pidettiin kirkon harjannostajaiset. Kirkon rakentamisen aikana vain kerran (2.8.) on merkintä siitä, että kirkon suunnittelija arkkitehti Lampén kävi tarkastamassa rakennustöitä. Viikko 19.-25.9. on käytetty Kivennavan kirkon viimeistelytöihin sekä sen ympäristön puhdistukseen ja kukkapenkkien kunnostamiseen. 26.9. klo 12 pidettiin kirkon vihkiäiset ja heti vihkiäisten jälkeen ensimmäinen jumalanpalvelus.
Vihkimistilaisuus oli juhlava. Paikalla oli mm. opetusministeri, piispa, kenttäpiispa ja neljä kenraalia. Kirkko oli täynnä väkeä. Valtaosa vieraista ei mahtunut sisälle kirkkoon, vaan kuunteli ulkosalla kovaäänisten välityksellä juhlaa, jonka aloitti komeasti luutnantti Visapään johtama asemiesorkesteri. Kirkon vihkimistoimituksen päätyttyä kokoonnuttiin välittömästi jumalanpalvelukseen, jossa esiintyi musiikkitirehtööri Tihverän johdolla Kivennavan kirkkokuoro.”Linnamäen uutisrakennus on mielestäni rakennus-taiteellisesti onnistunut ja kaunis työsaavutus”, totesi kenraalimajuri Pajari omassa puheessaan. Inkerinmaan ikihirsistä rakennetusta Pajarin kirkosta tuli kivennapalaisille tärkeä, yhdistävä kokoontumispaikka. Sodasta huolimatta kokoonnuttiin jumalanpalveluksiin, häihin ja hautajaisiin sekä rippilasten konfirmaatioon. Alkukeväällä huhtikuussa 1944 kirkossa pidettiin seurat, joka kokosi väkeä kauempaakin. Yhteiset kokemukset antoivat toivoa paremmista ajoista. Ei ollut vähäinen senkään vaikutus, että historialliselle Linnamäelle oli pystytetty rakennus, jonka ajateltiin olevan siellä ”aina”.
Pajarin kirkon loppu on hämmentävä. Jos kirkon osalle oli valmisteltu toimia, joissa kirkko toimisi tuliasemana osana VT-linjaa tai varmistaisi Linnamäen puolustuksen, suunnitelmat murenivat suurhyökkäyksen alettua nopeasti. Uhtualta siirrettiin kesäkuun alkupäivinä Kivennavalle JR11. Sen 1. komppania sai 10.6.1944 käskyn miehittää taistelu- ja etuvartioasemat Kirkkomäellä ja Linnamäellä. Komppanian päällikkö Mauri Valkonen mäen puolustusta valmistellessaan tapasi kirkon pihassa kirkkoherra Autereen, joka lastasi seurakunnan viimeisiä papereita polkupyöräänsä. Joutselän suunnasta kummunneen tykistötulen ja taistelun melussa Autere ja Valkonen kävelivät sisään kirkkoon. Kirkkoherra pyysi, että kirkosta pelastettaisiin taiteilija Savikurjen tekemä Kristus-veistos. Ennen lähtöään kirkkoherra antoi sakastista Valkoselle laatikollisen ehtoollisviinipulloja ja pyysi toimittamaan ne haavoittuneille sotilaille. Illalla Mauri Valkonen sai vielä Aaro Pajarilta puhelinviestin, jossa pyydettiin irrottamaan kirkon ulkoseinässä oleva marmorilaatta. (Kansa taisteli 6/1977)
Taistelu Linnamäestä käytiin 11.6.1944. Puolen yön aikaan vihollinen keskitti jatkuvasti erittäin kiivasta tykkitulta Linnamäkeä vastaan. Vihollisen etenemistä suojasivat palavista taloista nouseva savu ja kesäyöhön laskeutuva sumu. Linnamäen puolustus murtui vihollisen päästessä kirkon ja pappilan kohdalla asemiin. Oma jalkaväki siirtyi n. 100 metriä kirkosta taaksepäin Ahjärven suuntaan. Kirkko sai useita osumia ja komppanian kirkon kellarissa olevasta komentopaikasta oli luovuttava. Linnamäelle jäivät pst-tykit.(Sotapäiväkirja JR11/1 kranaatinheitinjoukkue) Taistelua käytiin koko yö. Seuraavana päivänä Linnamäen puolustajat vetäytyivät kauemmas omiensa suojaan. Mauri Valkonen kertoo perääntymismatkasta: ”Linnamäeltä päin nousi sankka savu. Otin siihen kompassisuunnan ja verrattuani sitä karttaan totesin, että Kivennavan kirkko oli tulessa.”Pajarin kirkon aika oli lyhyt. Liittyipä kirkon rakentamiseen millaisia sota-ajan pyrkimyksiä tahansa, sen muisto elää pitkään. Se on yksi lenkki Linnamäen monivaiheisen historian ketjussa.
Teksti: Raili Mäkelä (artikkeli on julkaistu Kivennapalainen- lehdessä 2/2015)
Suomen kansallisfilmografian ELONET- palvelussa on nähtävissä Finlandia katsaus nro 17. Katsauksen lopussa (alkaen kohdasta 08.00) on puolentoista minuutin pituinen välähdys kirkon vihkiäistilaisuudesta 26.9.1943.