Kuuluisat Kivennavan kihut

Kihu-sana tarkoittaa suurehkon väkijoukon tiivistä liikehdintää. Juhlaseminaari, esitelmät, musiikki, runot ja näyttävä kyläkulkue ovat nykypäivän kihuohjelmaa. Kirkkoon on menty kautta vuosien. Tuotemyyntipöydillä on nykyisin kyläkirjoja, karttoja ja muuta kulttuuritarjontaa. Tuttujen tapaaminen ja menneiden muistelu on tärkeää etenkin vanhemmalle väelle.

Kivennavan kihut on nykymuodossaan pitäjäjuhla. Kivennavasta ja kivennapalaisuudesta kiinnostuneet kokoontuvat kerran vuodessa kaksipäiväiseen tapahtumaan. Sodan jälkeen on pidetty jo 67 Kivennavan kihut perättäisinä vuosina, yksikään vuosi ei ole vielä jäänyt kihuitta. Kihut kokoavat vuodesta vuoteen nykyisinkin 300-500 henkilön osanottajajoukon. Kihut pidetään yleensä paikkakunnilla, joihin suurempi määrä kivennapalaisia siirtokarjalaisia muutti toisen maailmansodan jälkeen.

Kihujen tarkoitus on koota entisiä kivennapalaisia ja heidän jälkipolviaan yhteiseen tapaamiseen. Toinen tärkeä perustehtävä on ylläpitää, vaalia ja esitellä kivennapalaista ja karjalaista kulttuuria ja välittää sitä kivennapalaisten jälkipolville ja muille kiinnostuneille.

Kihujen historiaa

Kaikissa kulttuureissa ihminen on juhlia viettämällä halunnut nousta arjen yläpuolelle. Monet juhlista ovat tulleet merkitykseltään elämän merkkipaaluiksi. Ne rytmittävät elämänkulkua ja antavat omalta osaltaan elämälle mielekkyyttä ja tarkoitusta. Juhlien merkittävyyttä osoittaa, että niitä kovin odotetaan, niihin valmistaudutaan huolella ja juhlia muistellaan pitkän aikaa jälkeenkin päin. ”Ne olivat ne ja ne kihut silloin ja silloin”. Näillä kriteereillä arvioituna Kivennavan kihut on hyvinkin merkkipaalun arvoinen karjalaisen kulttuurin juhlatapahtuma.

Karjalan Kannakselta periytyvien kihujuhlien vuosisatainen perinne on säilynyt elävänä nykypäiviin asti. Kivennapaseura on tehnyt vuosikymmenien ajan arvokasta perinnetyötä. Tämän työn arvo ja merkitys korostuu, kun muistetaan, että työtä on jo yli 70 vuoden ajan tehty muualla kuin kulttuurin varsinaisilla syntysijoilla.

Kihuilla on uskonnollinen tausta. Juhlien kaukaista alkuvaihetta on etsitty jopa suomalaisten muinaisuskonnosta. Silloisessa maatalousyhteiskunnassa väki kokoontui yhteisiin tapaamisiin rukoilemaan rankkoja ukkossateita viljan kasvun edistämiseksi. Menestystä ja hedelmällisyyttä pyydettiin sekä ihmisille että karjalle.

Uskonnollinen sisältö tuli selkeästi esille vasta kristilliselle ajalle tultaessa. Katolisella ajalla kihuja vastasivat kirkolliset pyhimysjuhlat. Luterilaisessa kirkossa näiden vietto loppui 1700-luvulla.

Luterilaisten kihujuhlinta painottui tämän jälkeen kirkkovuoden suuriin muistopäiviin, kuten pääsiäinen, helluntai, pyhäinmiestenpäivä ja erityisesti tietysti joulu. Yksittäisten kirkollisten juhlapyhien merkitys kuitenkin väheni, kun kirkkolailla vakiinnutettiin kansan säännöllinen ja jatkuva kirkossakäynti.

Karjalan Kannaksella luterilaisten perinteiset pitäjänpyhät muuttuivat sittemmin kihupyhiksi. Kirkkopyhimysten muistopäivien kalenterin tilalle tuli kihupyhäkalenteri. Ortodoksit vastaavasti viettivät praasniekkoja.

Kihupyhäkalenteriin merkityt juhlat aloitettiin Kolminaisuudenpäivästä (Isä, Poika ja Pyhä Henki). Tämä päivä oli ensimmäinen sunnuntai helluntain jälkeen. Kihupyhäkalenterissa oli kullekin pitäjälle oma kihujuhlapäivänsä. Kivennavan kihupyhä oli 10. sunnuntaina Kolminaisuuden jälkeen.

Kihujen kirkollinen luonne alkoi sittemmin maallistua, kuten on käynyt monelle muullekin alkujaan uskonnolliselle tapahtumalle. Mukaan tuli markkinahumua ja kaupustelu aloitettiin jo heti juhlapäivän aamuna. Myyjillä oli kirkonmäellä tarjolla esimerkiksi limonadia, tupakkaa, tulitikkuja, jojopalloja ja paperikukkia. Myynnissä oli myös katajaolutta ja omenia kääreissään. Hevosiakin kaupattiin ja vaihdettiin samoin kuin satuloita ja kulkusia.

Juhlaohjelmaan sisältyi torvisoittoa, puheita, lauluja, kilpailuja, piirileikkiä ja jopa tanssia. Kirkonmenot olivat toki edelleenkin keskeisellä sijalla. Osa papeista paheksui markkinameiningin vuoksi kihuja. Kansaa kuitenkin juhlissa riitti ja perinne jatkui.

Kihuihin kerääntyi paljon nuorisoa kuljeskelemaan kirkonraitille. Sekä luterilaisten kihuissa että ortodoksien praasniekoissa nuoret haeskelivat myös sitä ”oikeaa” ja kosintojakin tehtiin. Kihut elivät kukoistusaikaansa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Perinne jatkui eteläisellä Kannaksella aina 1930-luvun loppuvuosille ja sotien alkuun asti.

”Taasha myös tavattii” – pitäjäjuhlat sotien jälkeen

Muutamien Kannaksella sijainneiden pitäjien pitäjäseurat ovat vaalineet kihuperinnettä koko sotien jälkeisen ajan. Juhlien ulkoinen muoto kirkonmenoineen, musiikkiohjelmineen ja pienimuotoisine myyntitapahtumineen muistuttaa ennen sotia pidettyjen kihujen ohjelmaa. Kihujen henkinen sisältö on kuitenkin sota-ajan tapahtumista ja evakkovuosista johtuen muodostunut toisenlaiseksi.

Heti sodanjälkeisinä vuosina tärkein asia oli luonnollisesti pitäjän entisten asukkaiden tapaaminen. Kihuissa oli vihdoin mahdollisuus nähdä sota-ajan melskeissä erilleen joutuneita ystäviä ja tuttavia sekä kertoa heille uuden elämän kulusta. Kihujuhlat toimivat siten myös foorumina purkaa tuttujen kesken vaikean ajan synnyttämiä traumoja.

Tuttujen tapaaminen kihuissa on nykypäivänäkin varsinkin ikääntyneemmälle väestölle tärkeää. Kihut ovat kuitenkin yhä enemmän muuttumassa siirtokarjalaisten jälkipolvien ja myös muiden karjalaisesta kulttuurista kiinnostuneiden yhteiseksi merkittäväksi kulttuuripainotteiseksi tapaamiseksi.

Vuosien varrella on kihujen osallistujajoukko laajentunut käsittämään useilta seuduilta kotoisin olevia ihmisiä. Aviopuolisoiden, perillisten ja muiden kiinnostuneiden osallistuessa tulee jatkumaan kehitys, jossa myös muiden kuin karjalaista sukujuurta olevien osuus tulee kasvamaan. Vaikkakin karjalaisia juuria omaavat ihmiset tulevat varmasti tulevaisuudessakin olemaan keskeinen osallistujajoukko, niin kihujen on tarjottava monipuolisesti juhlien sisältöä myös muunlaiselle väestölle.

Teksti: Kyösti Pulliainen