Kivennapaseuran puheenjohtaja Pentti Mäkinen kirjoittaa Kivennapaseuran blogissa Ukrainan sodasta.
Viimeiset kaksi kuukautta olemme eläneet aikaa, jota emme uskoneet, emmekä toivoneet koskaan kokevamme. Olimme luottavaisia, että selviämme koronasta ja maailma näyttää jälleen vapaalta ja turvalliselta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan mullisti maailmamme. En ole ainoa, jolle 24.2.2022 rinnastui talvisodan ensimmäiseen päivään. Joukossamme on edelleen monia, jotka omakohtaisesti muistavat tuon aamun ja siviilien pommitukset.
Evakon lapsena mieleeni ovat piirtyneet oman äitini muistelu siitä, miten viime hetkellä hän pääsi pakoon venäläisten jo ampuessa kohti rakasta kotia Ahjärvellä. Pelko ei päättynyt siihen. Evakkomatkalla vihollisen pommikoneet kiertelivät suojattomien siviilien uhkana. Sodan kauhut olivat lapselle todellisuutta. Meille rauhan aikana syntyneille ne olivat karuja kertomuksia. Kuin pahaa unta, josta saattoi herätä turvallisesti omassa kodissa.
Nyt sota on läsnä joka aamu, kun avaa netin, television tai aamun lehden. Niistä avautuvat sodan kasvot eivät ole pelkästään kylmät vaan vastenmielisen raa’at. Historia näyttää valitettavasti toistavan itseään. Erityisesti lasten kohtalo saa minut voimaan pahoin.
Tietoa sodan tapahtumista saamme lähes reaaliaikaisesti, mutta kokonaiskuvan hahmottaminen on silti hyvin vaikeaa. Oma kuvani on rakentunut pienistä puroista. Olen yrittänyt löytää vastausta kysymyksiin, miksi paha on jälleen saanut vallan, kuinka pitkään sota jatkuu ja mitä tapahtuu sen jälkeen.
Historia antaa perspektiiviä mutta olemme tietenkin vailla vastauksia. Yli 82 vuotta sitten Suomi oli yksin. Suomalaiset taistelivat urhoollisesti mutta paha sai kuitenkin palkkioksi Karjalan. Nyt ukrainalaiset taistelevat, ettei paha tällä kertaa saisi palkkaansa.
Urheakaan taistelu ei riitä, jos joutuu taistelemaan yksin. Sen vuoksi Suomen on tuettava Ukrainaa. Suomi tarvitsee myös varmuuden siitä, että saamme tukea, jos pahuus jälleen kohdistuu meihin. Historiasta voimme jotain oppia.
Runsaat 30 vuotta karjalaiset siirtolaiset ja me heidän jälkeläisinään olemme voineet vierailla rakkailla kotiseuduilla. Olemme rakentaneet Kivennavalle muistomerkkejä ja kunnostaneet Kivennavan hautausmaita, pitäneet yhteyttä Kivennavan nykyisiin asukkaisiin.
Korona teki kotiseutumatkoihin parin vuoden tauon ja odotimme innolla matkoja. Nyt olemme jälleen uuden tilanteen edessä. Sodan jatkuessa emme voi emmekä myöskään halua vierailla luovutetulla alueella. On täysin avoinna, kuinka kauan sota Ukrainassa tulee kestämään. Sodan jälkeenkään asiat eivät palaa entiselleen. Menetettyä luottamusta ei palauteta hetkessä.
Onneksi meillä on muistojemme Karjala, Kivennapa kuvina, kyläkirjat, sukuseurat ja yhteiset muistot. Niiden ylläpitäminen on tässä tilanteessa entistäkin tärkeämpää.
Pentti Mäkinen
Kivennapaseuran puheenjohtaja
Lue lisää:
– Kivennapaseuran blogi
Julkaistu 18.4.2022
Teksti: Pentti Mäkinen
Toimittaja ja julkaisija: Riitta Taarasti