Kivennapaseuran haastattelussa -sarja esittelee Kivennapaseuran hallituksen ja seuran jäseniä, Kivennavan historiaa harrastavia ja tutkivia sekä karjalaisista juurista ja asioista kiinnostuneita ihmisiä. Tarinat Kivennavalta ovat kiinnostaneet Mari Meriläistä pienestä lähtien. Niitä hän on kuullut aivan varhaislapsuudestaan 1970-luvulta alkaen. Nyt niiden tietojen ja tarinoiden arvo on entistäkin suurempi, kun muistojen kertojia on keskuudessamme vuosi vuodelta vähemmän. Yksi Mari Meriläisen harrastuksista on valokuvaus luonnossa liikkuessa. Hänen luontokuviaan voi nähdä myös joissakin Kivennapaseuran verkkosivujen artikkeleissa.
Miten Kivennapa liittyy sinun sukusi vaiheisiin?
Olen ”vartin verran karjalainen”, mutta miten se tuntuukin niin isolta vartilta? Isäni Erkki Taarastin äiti Anna Taarasti os. Taponen syntyi vuonna 1900 Kivennavalla Kekrolan kylässä. Mummoni ei ollut evakko, vaan hänet oli palkattu ennen sotia karjakoksi Hollolan Noitalan kylään. Kun sodan uhka pakotti kivennapalaiset sukulaiseni jättämään kotiseutunsa lokakuussa 1939, niin silloin Kivennavalta tuli mummoni sisaria perheineen mummoni hämäläiseen kotiin sodalta turvaan.
Kuka tai mikä herätti sinun mielenkiintosi Kivennapaan?
Minä olen ollut kiinnostunut Kivennavasta ja siellä eläneistä sukulaisistani jo hyvin nuorena. Kyselin mielelläni mummolta hänen lapsuudestaan ja yritin painaa tarinoita mieleeni. Myöhemmin sain tutustua läheisesti isäni serkkuihin Airi Hoffreniin ja Maire Taposeen, joille rakkaus Karjalaan oli syvää ja elävää. Heidän innostuksensa tarttui minuun. Olen saanut kuulla ja lukea Kivennavasta. Lisäksi olen saanut nähdä valokuvia ja piirroksia. Näistä on mieleeni piirtynyt todentuntuinen kuva Kivennavan maisemista ja siellä asuneista ihmisistä.
Miksi mielestäsi ihmisten on tärkeää tietää alueista, jotka Suomi menetti toisen maailmansodan seurauksena sekä siitä, että sen vuoksi 400 000 suomalaista joutui jättämään kotinsa?
Karjalasta luopuminen on käsittämätön katastrofi. Menetys on kohtuuton siellä asuneille ihmisille, mutta myös koko Suomelle. On tärkeää tietää, jotta ymmärtää ja kun ymmärtää niin kunnioittaa. Ne Kivennavalle jääneet kodit, tiet, talot, pellot ja metsät ovat merkinneet kaikkea siellä asuneille ihmisille. Niitä maisemia on rakastettu ja niistä asukkaat ovat saaneet kaiken, mitä elämään on tarvittu. On tärkeää, että tiedämme myös siksi, että rikkaat ja rakkaat tarinat, kulttuuri ja perinteet voivat jatkaa elämäänsä.
Kerro joku Kivennapaan liittyvä tarina tai tieto, jonka haluat jakaa tämän haastattelun lukijoille.
Kivennavan Kekrolassa, lähellä mummoni suvun koteja, oli kivi, jota kutsutiin Karhukiveksi. Kivellä oli vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja aina uusi sukupolvi leikkinyt. Sama kivi on siellä edelleen satoja leikkejä nähneenä. Isäni serkku Airi Hoffren kertoi Karhukivestä näin:
”Viljaamlais pihas ol Karhukiv. Siin ol karhu tassu jälkii. Myö leikittii sen kive valtaamista. Yks tyttö seiso kive pääl kui kuningas. Siin sit männiit vaatteet äkkiä riekaleiks. Äiti motkotti, isä senko myhhäil. Isäl vällee tul mielee, et tulha siin oteltuu. Se motkottamine män jotenkii aika vähhii. Äiti vissii arvas, et ko pojat otteliit, ni tul vällee riekaleita aika äkkiä. Ol mummokii torunt poikii, et koi mitkää vaatteet kestä. Kuinkaha monen sukupolve ajan se karhukiv on olt se kaikist suur syyylline siihe, ko ne lapsii hyntteet männööt riekaleiks nii sukkelaa?”
Mikä tuo sinulle iloa elämään?
Voi, niitä on niin monia, mistä aloittaisin. Ennen kaikkea läheiset ihmiset ja erityisesti perhe ja koti. Koti on maailman paras paikka. Liikun paljon luonnossa ja luonnossa olevien pienten ja suurten yksityiskohtien huomaaminen on minulle merkityksellistä ja ainainen ihmettelyn aihe. Pyöräilen paljon. Jo edesmennyt isäni serkku Maire Taponen oli myös innokas pyöräilijä. Maire sanoi ikääntyneenä, kun ei enää voinut pyöräillä, että katsoo pyöräilijöitä ikkunasta ja voi edelleen tuntea kasvoillaan tuulen tunteen. Usein ajattelenkin pyöräillessäni tätä, on iso onni, kun jalat toimii ja pyörällä pääsee. Yksi elämään iloa tuova seikka on myös lukeminen. Lukemalla pääsee sellaisiinkin maisemin, joita ei enää ole, kuten vaikkapa Kivennavan maisemiin, joihin ilman kirjoitettua tekstiä ei enää olisi mahdollista päästä.
Lue lisää:
– Kivennapaseuran haastattelussa -sarja
Julkaistu: 27.6.2022