Etusivu » Karjalan kannaksen matkamuistotarinoita 1960-luvulta

Karjalan kannaksen matkamuistotarinoita 1960-luvulta

Tämä Kivennapaseuran blogissa julkaistu artikkeli sisältää kolme matkamuistelmatarinaa. Jaana Mansikan kokoamat tarinat kertovat 1960-luvulla Kannakselle tehdyistä matkoista, joissa Pekka Toivola toimi matkanjohtajana. Jaana ja Jouni Mansikan, Hannele Olkinuoran ja Lilja Hallenbergin tarinat on julkaistu aiemmin Terjokkoinen lehdessä vuonna 2018. Tarinat ovat mielenkiintoisia aikamatkoja, joissa Suomen ja itänaapurimme eroavaisuudet tulevat havainnoissa ja kokemuksissa vahvasti näkyviksi. Tutuksi tulee myös ”Rajakasteen” yhteydessä romahtanut riippusilta Rajajoella.

Ihmisiä joen ylittävällä kapealla riippusillalla. Rippusilta on romahtanut.
Rajajoen romahtanut riippusilta vuonna 1966. Kuva: Jouni Mansikka.

Rajakaste

Linja-autossa on melkoinen puheensorina, eikä ihme, onhan kyydissä iso ryhmä karjalaisia matkalla Kannakselle. Osa on jo aiemmin käynyt turistina vanhoja kotiseutujaan katsomassa, osa on ensimmäistä kertaa. Matkanjohtajana on legendaarinen Pekka Toivola. On kesä 1966, veljeni Jouni ja minä olemme jo toisella Venäjän matkallamme. Nyt tiedämme sen, että Karhulassa pidetään tauko. Kehottamatta käymme vessassa, sen ainakin opimme edelliseltä matkalta, ainakaan Viipurin aseman vessoihin ei kannata mennä.  Seuraava pysähdys on Vaalimaalla, siellä on sitten viimeinen mahdollisuus ”kunnolliseen” vessaan. Vaalimaalla istahdamme raja-aseman pihalle kuvattaviksi. Linja-auton edessäkin poseerataan. Tunnelma on iloinen ja odotukset korkealla.

Ensimmäisen matkamme majoitus oli Kuokkalan leirintäalueella. Siellä on isoja telttoja, sellaisia missä on puinen lattia ja seinät mutta telttakankainen katto. Teltoissa on vuoteet, pöytä ja tuolit. Leirintäalueella on yhteiskeittiö, jossa voi valmistaa ruokaa ja tiskata astiat. Edellisellä kerralla meillä oli mukana säilykeruokia, murukahvia ja keksejä. Aamukahvin keitto sujui vedenkuumentimella, sellaisen Meeri-äiti oli ostanut joltain aiemmalta matkaltaan. Tuo taattua venäläistä laatua oleva laite oli sellainen bakeliittikahvainen vastuksella varustettu ja se laitettiin vedellä täytettyyn kuppiin, ja kohta olikin vesi kiehuvaa ja siihen lisättiin pari lusikallista murukahvia. Ruokailut hoidettiin joko retkien yhteyteen varatuissa ravintoloissa tai sitten mentiin omin neuvoin Terijoelle syömään. Leipää ja voita ostettiin kaupasta, samoin kivennäisvettä ja suklaakonvehteja. Ensin jonotettiin valitsemaan tuotteet, sitten jonotettiin kassalle maksamaan ja kolmannella jonotuksella noudettiin omat ostokset. 

Tällä kertaa majoitus on hotellissa, Terijoella uudella hotellialueella nimeltään Dyynit. Ihan parasta tässä vaihtoehdossa on sisävessat ja suihkut. Luvassa on lekottelua valkealla hiekkarannalla ja meren aalloissa uimista. Hotelli on hieno, siisti ja toden totta, siellä on isot kylpyhuoneet, tosin jollakin matkalaisella lavuaari irtoaa seinästä ja toisella on suihkun lattiakaivo täynnä sementtiä. Puolihoito tarkoittaa aamiaista ja päivällistä hotellin ravintolassa. Aamiaisella on hauska yllättyä keitetyistä kananmunista, jotka on laitettu eri koreihin keittoajalla merkittyinä. Minuutit tosin eivät ihan kohtaa, kuoriessa 10 minuutin muna saattaa valua pöydälle ja 3 minuutin munan voi leikata veitsellä. Leipä on tietenkin maukasta kuten aina Venäjällä, sitä on tarjolla runsaasti, samoin hyvää teetä hunajan ja vadelmahillon kera. Jälkiruokana on usein jäätelöä tai hedelmiä. Meille lapsille tuodaan pullaa ja me saamme myös henkilökunnan ainoat hymyt.

Pekka Toivola on verraton matkanjohtaja ja hän opastaa miten käyttäydytään rajalla, tullissa, perillä hotellissa ja siinä tapauksessa, että joutuu miliisin kuultavaksi. Pekka tietää, että aina löytyy niitä, jotka menevät kielletyille alueille. Nuo retket ja pidätykset ovat äidille ja mummolle jo tuttua asiaa edellisiltä reissuilta. Pekka neuvoo myös kaupassa asioinnin kiemurat sekä julkisen liikenteen käytön. Busseissa, trollikoissa, on todella täyttä, joten jokainen sisääntulija antaa kolikoita laitettavaksi eteenpäin tuimalle rahastajalle. Pitäisi tietysti osata luetella montako henkilöä ja mistä mihin mutta me vain siirrämme rahoja edelleen, omat lippurahamme mukaan lukien. Jollain käsittämättömällä tavalla rahastaja pystyy seuraamaan toverien matkantekoa. Joskus kuljemme myös taksilla, joista ikimuistoisin on Volga, jonka katossa kuskin kohdalla on iso painauma ja kuskilla päälaella kalju kohta. Lieneekö jousituksen kunnolla osuutta, kuskin pää, kun osuu kattoon aina kuoppien kohdalla.

Meidän koko seurueemme menee Rajajoelle, jossa annetaan jokaiselle ”Rajakaste”. Riippusilta ylittää joen, toisella puolella on paikka missä kaste suoritetaan. Jouni ja minä saimme kasteen jo edellisenä kesänä, silti Jouni haluaisi mennä sillalle. Meeri-äiti kieltää turhaan, Jouni ei usko ennen kuin bussinkuljettaja puhuu hänelle. On kuulemma parempi ottaa kuvia tässä rannalla, Jouni on saanut keväällä syntymäpäivälahjaksi kameran. Kuinka oikeassa kuski olikaan! Kun kastettavien joukko lähtee etenemään sillalla, vanha huonokuntoinen silta romahtaa. Ihmisiä putoaa veteen, osa jää siltarakenteisiin roikkumaan. Kohta näkyy kuinka joku sukeltaa sillan alta ja jotkut uivat rantaan. Rannalla olijat kiskovat kastuneita matkakumppaneitaan kuivalle maalle. Muutama onneton jää siltavaijereihin kiinni. Onneksi kukaan ei sentään huku vaan kaikki saadaan lopulta rantaan. Ja koko ajan on Jouni ottanut kuvia kamerallaan kuin paraskin lehtikuvaaja. Sillalla on myös kaksi tummiin pukeutunutta onkijaa, joista toinen lensi variksen lailla jokeen. Myöhemmin ymmärsimme, että kalastuksen sijaan miesten tehtävä taisi olla myös valokuvaus. Pekka Toivolaa seurattiin ja kuvattiin, kuten ilmeni kun hänet pidätettiin vakoilusta epäiltynä. Oikeudenkäynnissä oli esillä kuvat Jounin ja minun rajakasteesta, syytteenä suomalaisen nuorison isänmaallinen ohjaus ja neuvostovastainen propaganda. 

Matkaan mahtuu tietysti ostosretket valuuttakauppaan eli Berjoskaan, jossa tosin ei kovin kummoista ostettavaa ollut. Meripihka, kultakorut, kristalli, siniset teekupit, kukalliset huivit ja maatuskat olivat sitä perustarjontaa. Sen sijaan jäätelökioskien annokset houkuttavat, onhan venäläinen jäätelö ehdotonta herkkua. Jounille maistuu myös katumyyjien janojuoma, leipäkaljaksi nimeämämme, kaikkihan sitä ostavat. Minua kauhistuttaa juomalasien tiskaus, joka tapahtuu likaisen näköisessä vedessä lasia pyöräyttämällä. Paahdetut auringonkukansiemenet myydään pienissä paperitötteröissä kuten kirsikatkin. Kivennäisvesi on todella rautapitoista, sen tuntee hampaissaan. Piirakat ovat suussa sulavia ja rasvaisia. Myyjät ovat ystävällisiä ja varsinkin meitä vaaleahiuksisia lapsia ihaillaan, silitellään ja meille jutellaan. 

Jaana Mansikka ja Jouni Mansikka:
Matkamuistot vuosilta 1965 Kuokkalaan ja 1966 Dyyneille


Purukumi – jees

Minä tein kaksi matkaa Kannakselle, joissa molemmissa matkanjohtajana mukava Pekka Toivola. Pekka ohjeisti meitä matkalaisia olemaan aivan hiljaa bussissa, kun saavumme Venäjän rajalle.  Bussiin nousi totisia virkailijoita, jotka tarkastivat passimme. Ei saanut hymyillä eikä todellakaan puhua. Tuntui siltä, että kaikkia seurattiin ja kuunneltiin, ihmiset olivat hyvin varovaisia.  Jos joku puhui meidän kanssamme, niin aina se tapahtui hyvin hiljaisella äänellä kuin salaa. 

Majoituimme Kuokkalan leirintäalueella. Muistan vieläkin telttojen oudon hajun, se tuli petivaatteista, lakanoista, millä lie olivatkaan pestyjä. Muistan myös leirintäalueen ympäristön epäsiisteyden, varsinkin rannat olivat todella likaisia, kenties sinne laskettiin kaupungin likavesiä. Matkalla oli pysähdytty Viipurissa, niin kuin kaikki ryhmät. Käynti Viipurin aseman vessassa ei myöskään unohdu, siellä oli vessojen tilalla vain reiät betonilattiassa ja ”jalanjäljet” reiän molemmin puolin. Haju oli kamala ja vessojen lattiat lainehtivat likaisina. Matkan aikana käytiin hotellien vessoissa aina kun mahdollista, siellä virkapukuiset ”vessatädit” ottivat ensin rahat vadille ja ojensivat sitten kaksi palaa vessapaperia. Mutta ne vessat olivat siistejä, normaaleja vessoja.

Leirintäalue oli turvallinen, se oli vartioitu eikä sinne päästetty muita kuin turisteja. Siellä oli yhteiskeittiö missä joskus valmistettiin ruokaa mukana tuoduista purkkiruuista. Hyvää mustaa leipää ostettiin kaupasta, siihen sai pienen nenäliinan kokoisen paperinpalan kääreeksi ja voita leikattiin asiakkaille suuresta palasta, paperiin sekin käärittiin. Jäätelöä syötiin paljon, se oli hyvää.

Valuuttakaupoissa oli tarjolla puunukkeja, meripihkaa, huiveja ja astioita. Minä ostin itselleni teekupin, joka on tallessa vieläkin. Hajuvedet olivat niin voimakkaan tuoksuisia, ettei niitä kukaan suomalainen voinut käyttää. Olipa siellä alusvaatteitakin, tosin mallistot olivat samoja mitä Suomessa oli varmaankin ollut vuosisadan alussa. Venäläisillä ei ollut omissa kaupoissaan mitään länsimaalaisia tuotteita kuten sukkahousuja, huulipunaa tai purukumia. Ne olivatkin kovin kysyttyjä ja aina kun bussimme pysähtyi johonkin, pelmahti jostakin ryhmä ostajia. Kovimmalla äänellä huutelivat pienet pojat kädet ojossa ”purukumi jees, purukumi jees”. 

Hannele Olkinuora:
Matkat vuosina 1962 ja 1963


Tuliaisleivät

Kannaksen matkalle lähdin sillä kertaa vanhempieni, Ellin ja Iivarin, kanssa. Olin ollut aiemmin Kuokkalan leirintäalueen matkoilla, telttamajoituksissa. Nyt menimme Dyynien rantahotelliin. Matkanjohtajana oli Pekka Toivola, kuten ennenkin. Kuokkalasta mieleen on jäänyt leirintäalueen kioski, jonka tarjonta oli hyvin sattumanvaraista. Useimmiten siellä oli tarjolla vain matkamuistoja ja erilaisia merkkejä. Ruokaa sai leirintäalueen baarista, joka tosin keskittyi enemmän juomiin. Siellä riehakkaat suomalaispojat myivät paidat päältään ja ostivat vodkaa, paitoja oli useita, joten vodkaa riitti ja laulu raikui. Taisipa sinne tulla miliisikin rauhoittelemaan.

Matkalla kävimme Pietarhovissa ihastelemassa taideaarteita. Terijoella käytiin syömässä Hirvi-ravintolassa. Terijoen kirkko oli elokuvateatterina, sielläkin vierailtiin. Terijoen uuden hautausmaan kohdalla Pekka sanoi käyvänsä ”pankissa”, me muut odottelimme bussissa. Kun liikuimme kävellen Terijoella, niin saimme huomata, että suomea taitavia inkeriläisiä oli sijoitettu suomalaisilta jääneisiin taloihin. Lapset huutelivat meille ikkunoista: ”Kapitalistisiat! Kapitalistisiat!” ja toisen kerran lapset kyselivät, josko meillä olisi purukumia. Sukkahousut ja peruukit menivät kaikkialla hyvin kaupaksi, tosin ruplilla ei paljon ollut ostettavaa. Mustaa hyvää leipää ja suklaakonvehteja ostin tuliaisiksi.

Valuuttakaupoissa oli myynnissä kultakoruja. Rajalla piti täyttää kaavake, jossa kerrottiin mitä arvoesineitä matkalaisella on mukanaan. Niinpä tulomatkalla kerran odotettiin tuntitolkulla, kun yhden herran kultaiset kalvosinnapit olivat ilmaantuneet hänelle matkan aikana, sitäkös piti selvitellä. Oma laukkuni osui myös kerran tarkastettavien joukkoon ja tullivirkailija nosti ison mustan leivän laukustani ja huuteli muille: ”Katsokaa Suomessa niillä on pula jopa leivästä!”. Olihan Venäjällä vallalla käsitys, että kaikki Suomea koskevat hyvät uutiset kuten kauppojen tavaratarjonta, oli vain valeuutisointia. 

Tällä matkalla meidän piti saada rajakaste.  Minullakaan ei sitä ollut, joten astuin riippusillalle ensimmäisenä. Kun koko seurue oli sillalla, niin silta romahti ja ensimmäisenä veteen lennähti venäläinen kalastaja, minä olin heti seuraavana. Äitini Elli jäi jalastaan kiinni sillan vaijereihin ja hänen matkansa menikin sitten loppuajan hotellihuoneessa levätessä jalka paketoituna. Joen pohjaan meni äitini kultainen rannekello, jonka hän oli saanut isältämme 25-v hääpäivälahjaksi. Äitini ei enää koskaan lähtenyt Venäjän matkoille, minä sen sijaan kävin siellä vielä lukemattomia kertoja. 

Lilja Hallenberg:
Sillanromahdusmatka vuonna 1966


Tietoja Pekka Toivolasta

Helsingin Sanomien arkistojen mukaan Pekka Toivola toimi matkanjohtajana 10 vuotta. Ensimmäisen ryhmän hän vei Venäjälle 15.6.1956. 

Pekka Toivola pidätettiin 17.8.1967, häntä syytettiin vakoiluyrityksestä.

24.5.1968 Pekka Toivola sai tuomion, 3 v 6 kk pakkotyöleiriä.

15.6.1968, oltuaan lähes vuoden Venäjällä vankilassa, Pekka Toivola vapautettiin presidentti Kekkosen armonanomuksella.

Lue lisää:
– Kivennapaseuran blogi
– Kivennapaseuran haastattelussa: Jaana Mansikka


Julkaistu: 22.8.2022
Teksti: Jaana Mansikka
Toimittaja ja julkaisija: Riitta Taarasti

Asiasanat