Liisa Paavilainen kirjoittaa Kivennapaseuran blogissa äidistään Kertusta, joka syntyi Kivennavalla. Kotiseudulta lähdön jälkeen Kerttu pääsi käymään Kivennavalla ensimmäisen kerran vuonna 1971. Liisa Paavilaisen kirjoittama kirjoitus on ote hänen ”Maailmanmainiot Mattssonit” -kirjasta. Runsaasti kuvia sisältävään tarinalliseen tietokirjaan on koottu kahdentoista sukulaisen tarinat kymmenen jälkeläisen kirjoitusten pohjalta. Liisaa voi kutsua tilaisuuksiin kertomaan tästä kiehtovasta Mattssonien sukuhistoriasta.
Istumme omenapuiden varjossa tervetuliaiskahvilla äidin ja isän ensi visiitillä Gotlannissa. Kesäasuntomme puutarhassa rehottavien pitkäksi kasvaneiden heinien takaa avautuvan rinteen vehmaat pellot ulottuvat horisonttiin asti. Leivot visertävät korkealla kirkkaan taivaan alla, jossain haukkuu ärhäkäs koira. Me istumme vaiti, sanoja ei tarvita.
”Täällä on ihan kuin Kivennavalla”, äiti huokaa syvään. Maisema muistuttaa hänestä Karjalan kunnaita. Äidin olemuksesta heijastuu rauha ja valo. Siinä hetkessä ymmärrän, että tähän maaperään olen istuttanut omat juureni. Sama rauha asettuu minuun aina kaupungista tullessani, kun kävelen maantietä pitkin Eken kylään. Tämä on minun Kivennapani.
Koko lapsuuteni ajan äiti eli siinä uskossa, ettei koskaan palaa menetetylle kotiseudulle. Ennen kuin hän lopulta pääsi näkemään rakkaat maisemat, muistoissa vaalitut kuvat alkoivat jo haalistua.
Neljännesvuosisadan kestänyt kaipaus heijastui myös meihin, vaikka äiti yritti lievittää sitä kirjoittamalla muistonsa tarinoiksi. Hän osallistui aktiivisesti seuratoimintaan, kävi Kivennavan kihuissa ja piti yhteyttä entisiin naapureihin ympäri maailmaa. Hän pääsi käymään Kivennavalla vasta muutamaa vuotta ennen tuloaan Gotlantiin.
Ensimmäiselle Leningradin matkalle hän lähti Aune-siskonsa kanssa vuonna 1971 saatuaan siellä asuvalta serkultaan virallisen kutsun. Sukulaisten opastamina Kerttu ja Aune pääsivät käymään Kivennavalla ennen kuin Neuvostoliiton raja oli auennut turisteille.
Vuosi vuodelta äiti on kiertänyt tarkkaan koko kotikylän. Mattssonin Kertun lapsuuden ajoista on Rantakylän hiekkakankaalla jäljellä enää vain raunioita, mutta hän tuntee kaikki polut ja rannat, joissa hänet on ikuistettu valokuviin. Yhden paljasjalkakuvan taakse hän on kirjoittanut: Riisu kengät jalastasi, kun seisot esi-isien aitan rappusilla, paa viel kääetkii ristii, kuvaaja opasteli.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen yhä useammat rantakyläläiset uskalsivat lähteä linja-automatkalle rajan yli kesällä 1991. Leander-äijän rakentaman suuren navetan raunioilla lähti sukulaisten kanssa käymään myös enoni Reino, joka ei sen jälkeen koskaan halunnut palata lapsuuden maille. Muistojen tulva oli niin voimakas, että alkoi tuntua pakokauhua ja oli päästävä sieltä pois, etteivät muistot olisi aivan kuin pakahduttaneet ajatuksia ja sydäntä, Reino kirjoittaa.
Kun minä sitten päädyn Mattssonien entiselle kotipihalle äidin matkassa, Kerttu on jo kerennyt käydä tapaamassa Leanderin pystyttämän korkean kivijalan päälle rakennetun talon asukkaita. Kahvipaketti kassissa äiti kävelee päättäväisin askelin kohti omituisen näköistä pytinkiä, jonka pihalla seisoo nyrpeän oloinen vanha nainen poimimassa vaapukoita. Kerttu ei hänestä piittaa, vaan tokaisee ohi mennessään: ”Trastuit”, ja nousee ketterästi jyrkät rappuset ylös. Yllättynyttä talon väkeä hän tervehtii kuin vanhoja tuttavia alkaen purkaa tuliaisia laukustaan. Hämmennyksestä selvittyään talon emäntä keittää kahvit ja istuttaa meidät pöytään. Siinä me istumme sulassa sovussa, vaikka kielitaito ei riitä puhumiseen. Äksy muorikin tulee sisään ymmärrettyään, että olemme tulleet ystävinä. Hän ojentaa meille piripintaisen kulhon herkullisia vastapoimittuja vadelmia.
Omat mielikuvani useista linja-automatkoista Vaalimaalta rajan yli Leningradiin tai äidin kanssa Kivennavalle ovat sirpaleisia kuin kaleidoskooppi. Kokemukset näille reissuille lähdöstä ovat sulautuneet toisiinsa:
Aikaisin aamulla sekalainen seurue kokoontuu suurin odotuksin linja-autolle. Kaikki eivät tunne toisiaan, mutta matkan varrella moni tarttuu mikrofooniin muistelemaan menneitä tai kertomaan tarinoita. Kun olemme selvinneet neuvostoviranomaisten ankarista tullimuodollisuuksista, tunnelma tiivistyy, tuntuu kuin olisimme siirtyneet vuosikymmeniä taaksepäin. Kuoppainen tie kuljettaa meitä menneeseen. Entisestä elämästä, työstä ja rakennuksista on jäljellä vain aavistus; metsistä muistuttavat kosteikot ja kuivuneet rungot, tienvarren taloista sammaloituneet perustukset ja joku omenapuu. Se mitä joskus on ollut, on kadonnut, eikä tilalle ole kasvanut mitään muuta kuin armoton tyhjyys.
Lue lisää:
– Kivennapaseuran blogi
– Rantakylä Kivennapa-Wikissä
Julkaistu: 24.11.2022
Teksti: Liisa Paavilainen
Toimittaja ja julkaisija: Riitta Taarasti