Kivennapaseuran haastattelussa -sarja esittelee Kivennapaseuran hallituksen ja seuran jäseniä, Kivennavan historiaa harrastavia ja tutkivia sekä karjalaisista juurista ja asioista kiinnostuneita ihmisiä. Sirpa Lehtoselle Kivennapaseura juhlineen ja tapahtumineen on ollut tuttua aivan pienestä lähtien. Sirpa tunnetaan ennen muuta käsityöharrastuksestaan, jotka johdatti hänet kansallispukuihin ja äitinsä kotikunnan puvun entistämiseen.
Miten Kivennapa liittyy sinun sukusi vaiheisiin?
Kivennapa on minun äitini synnyinpitäjä ja siellä Ronnunkylä. Tarkempi osoite siellä on Tuomas Tepposen Mikko-pojan paikka. Olen saanut tuntea Mikko-papan ja hänen äitinsä Eeva-mamman hyvin nuoresta, koska mamma eli vanhaksi. Mikko-pappa oli myös kummini uuden vaimonsa Helmi-tädin kanssa. Alma-mummu kuoli pian evakkoreissun jälkeen Kangasalan Ruutanassa. Iso-pappa Tuomas kuoli noin 40 vuoden ikäisenä ennen sotaa. Isäni oli jatkosodassa nuorinta ikäluokkaa. Hän taisteli Kannaksella Kivennavan lohkolla Ehrnroothin joukossa. Toisensa vanhempani kohtasivat vasta sodan jälkeen Kangasalan Ruutanassa, jonne he perustivat perheen. Siellä asui myös äidin sisaruksia aivan lähellä.
Kuka tai mikä herätti sinun mielenkiintosi Kivennapaan?
Kivennapaseura on juhlineen ja tapahtumineen tuttua aivan pienestä lähtien. Karjalan murre kuului jokapäiväiseen jutteluun samoin kuin karjalanpiirakatkin. Minua vei mukanaan käsityöt, jotka johdattivat kansallispukuihin. Niihin syvennyin koko tarmollani. Sain innoitusta äitini kotikunnan puvun entistämisestä, jonka tiimoilta kävin kursseja entisten työtapojen oppimiseksi. Karjalassa on rikas käsityökulttuuri, jonka perintöä pyrin vaalimaan osaltani.
Kesällä 1991 pääsin ensimmäisen kerran matkustamaan Kivennavalle. Se matka jäi mieleen, koska se oli äitini viimeinen kesä. Hän kerkesi näyttämään minulle kotinsa paikan, leikkitanhuat ja koulun paikan, jossa hän kerkesi käymään muutaman vuoden ennen kuin evakkotie alkoi hänen ollessa 11-vuotias.
Miksi mielestäsi ihmisten on tärkeää tietää alueista, jotka Suomi menetti toisen maailmansodan seurauksena sekä siitä, että sen vuoksi 400 000 suomalaista joutui jättämään kotinsa?
Minua on auttanut ymmärtämään menetetyn Karjalan alueen kokonaisuuden hahmotuksessa käynnit siellä. Nähtyäni sen kauneuden ja herkän aistillisuuden kaikkien roskien ja romujen alta. Tärkeää olisi, jos kerrottaisiin nuorille asioista mitä silloin tapahtui siviiliväestölle. Joukossa oli paljon keskenkasvuisia nuoria, joiden oli vain jaksettava. Kaikki oli jätettävä sinne mitä ei jaksanut kantaa. Kysyin kerran lapseltani hänen ollessa noin 8-vuotias, mitä hän ottaisi mukaan, jos pitäisi lähteä ja jättää kaikki. Hänen vastauksensa oli: ”Kaikki pehmolelut ja vähän evästä”. No pehmoleluja oli noin 10. Ei olisi reppuun mahtunut. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvata mikä heillä silloin oli, kun kaikki piti jättää.
Kerro joku Kivennapaan liittyvä tarina tai tieto, jonka haluat jakaa tämän haastattelun lukijoille.
Tämä tarina kertoo nykyisestä Kivennavasta. Olin Kannaksen matkalla enoni kanssa vuonna 1998 ja saimme kyydin Ronnulle. Siellä kävelimme kylän raitilla Tepposten paikalle. Siellä venäläisperhe piti kesäpaikkaa Johannes Tepposen pihaan rakennetussa mökissään. Eno osasi vähän venäjää ja kysyi: ”Onko riihestä jäljellä mitään perustusta tai uunia?” Isäntä lähti painumaan vadelmapuskien läpi ja hoki ”Pätsi, pätsi”. Mahorkan hajua seuraten työnnyimme perässä ja siinä oli kivikasa, jonka tunnisti kiukaaksi. Paikallinen elehti käsillään ja sanoi: ”Tip tip putelkka sawotta”, ja mehän ymmärsimme heti, että riihen pätsi oli ollut siinä myöhempinä aikoina pontikkatehtaana.
Näin ne tarpeet muuttuivat ajan myötä. Mikä oli toiselle ennen tärkeä ruuan alkulähde, oli rauniona toiselle ajanviete ja huvituksen luontipaikka. Tuo kuvastaa hyvin nykyistä rappiotilaa.
Kivennavan Riihisyrjässä asui vanha mummo, jonka luokse pysähdyimme juttelemaan kotiseutumatkallamme. Minulla oli mukana tulkki, jonka välityksellä saimme tietää, että hänet oli pakkosiirretty neljän pienen lapsensa kanssa sodan jälkeen tänne Kannakselle Uralilta. ”Tulkaa tänne, että pääsemme kotiin. Mieheni kuoli nuorena ja on haudattu sinne. Haluan hänen luokseen.” Tämä jäi mieleen ikuisesti.
Mikä tuo sinulle iloa elämään?
Iloa tuottavin asia on minulle pojantyttäret Sara 14-v. ja Saga 11-v. sekä kummilapsenlapset Tìia 18-v. ja Juho 14-v., jotka ovat kaikki keskenäänkin pikkuserkuksia ja aina yhtä aikaa meillä. Olleet jo vauvasta lähtien. He ovat hyvin kiinnostuneita ja vastaanottavaisia kun on kysymys käsitöistä tai vanhoista asioista ja ruuanlaitosta.
Lue lisää:
– Kivennapaseuran haastattelussa -sarja
– Karjalaiset kansallispuvut kuvattiin Karjalatalolla -artikkeli
– Paavo Kiuru kertoo Ronnunkylstä Kivennapa Wikissä
Julkaistu: 19.10.2022