Kivennapaseuran haastattelussa -sarja esittelee Kivennapaseuran hallituksen ja seuran jäseniä, Kivennavan historiaa harrastavia ja tutkivia sekä karjalaisista juurista ja asioista kiinnostuneita ihmisiä. Tällä kertaa haastattelussa on Kivennavan pitäjän Polviselän kylässä vuonna 1926 syntynyt Helli Taponen, jonka panos Kivennavan muistojen ja tietojen säilyttämisessä on korvaamattoman arvokas. Rakkaimmaksi, mutta samalla raskaimmaksi kokoamakseen kirjaksi hän mainitsee teoksen ”Kivennavan sankarivainajat 1939–1945”. Monet tuntevat Hellin panoksen ja rohkaisevan otteen siihen, että Kivennavan kylistä on saatu kirjoitettua kyläkirjat. Tässä haastattelussa palaamme Hellin kanssa muistoihin Kivennavalta.
Ketä lapsuudenperheeseesi kuului, ja oliko teitä Taposia useita perheitä Polviselällä?
Meidän vanhempamme ovat Juho ja Helena Taponen. Talvisodan alla meitä oli perheessä 13 henkeä. Meitä lapsia oli kymmenen ja lisäksi meillä asui Maria-mummo. Minä synnyin perheeseen kuudentena lapsena. Meidän perhe oli Kivennavalla tyypilliseen tapaan maanviljelijäperhe.
Nimistä sen verran, että meidän lapsuudessa oli vielä sellainen vanha tapa, että kun perheeseen syntyi poikalapsi, hänelle oli annettava isän isän nimi. Tytölle puolestaan oli annettava äidin äidin nimi. 1900-luvun alussa alkoi tulla taistelua vanhoja käytäntöjä vastaan. Niinpä meille annettiin semmoiset kalevalaiset nimet. Meitä oli Toimi Päiviö, Pauli Kalervo, Taimi Tuulikki, Oiva Ilmari, Lahja Tellervo, Helli Marjatta, Hannu Antero, Kauko Pellervo, Vuokko Annikki ja Tuomo Tapio. Äidin äiti Anni oli tuosta kiukkuinen, sillä sen sijaan, että Anni olisi tullut nimeksi vanhimmalle tytölle, niin nimen sai vasta yhdeksäs lapsi ja eikä silloinkaan ensimmäiseksi nimeksi.
Talomme sijaitsi parisataa metriä syrjässä Viipuri-Terijoki-maantiestä Taposen kujasten varrella. Lähimmät naapurit olivat vajaan sadan metrin päässä. Taposia meidän kylällä oli vain meidän perhe, mutta isoisän puolen sukua Kukkosia ja Mari-mummon sukua Seppäsiä oli kylässä laidasta laitaan. Äidin suku Thusbergit eli Kivennavan Lipolassa ja Vaittilassa, jonne meiltä oli matkaa noin kolmekymmentä kilometriä. Kun sinne mentiin sukuloimaan, piti lähteä oikein ”päätä kaute” tuomisten kanssa öiksiin.
Mikä on aivan ensimmäinen muisto, jonka saat lapsuudestasi mieleen?
Ihan ensimmäinen muisto on vähän pelottava. Muistan, kun naapurimme Hyytiän pappa kuoli ja ruumis kuljetettiin meidän pihan läpi riiheen. Olin utelias lapsi ja lähdin kulkemaan perästä, kun siinä kulki mukana kauniisti laulavia papan tyttäriä. Minua rupesi kuitenkin pelottamaan, kun katselin taivaalle ja siellä loisti täysikuu. Se oli kauhistus ja juoksin kuhilaan alle piiloon. Odotin siellä, että äiti tulee riihestä pois. Riihessä paloi joku myrskylyhty ja sieltä kuului laulua. Sitten äiti tuli ja pääsin äidin kanssa mustan saunan ohi. Aina tuosta lähtien olen inhonnut täysikuuta.
Olet tehnyt Kivennavalle peräti 16 kotiseutumatkaa. Jokainen matka on ollut varmasti omanlaisensa, mutta mitkä ovat niitä asioita, joita matkoilta on jäänyt erityisesti mieleen?
Onneksi ensimmäinen matka vuonna 1990 oli semmoinen, että meitä sukulaisia oli kokonainen tukiryhmä. Seuraavan vuoden matka jäi kuitenkin kaikkein eniten mieleen, sillä me pidimme hartaushetken kirkon raunioilla.
Taloomme liittyy sellainen vanha legenda, että eräs vanha mies on siunannut talon. Joitakin sukupolvia aiemmin meidän talon isäntä oli matkalla reellä kotiin Pietarista, tiellä kylmässä säässä kulki vanha mies. Isäntä otti miehen kyytiin rekeensä. Taposen tienhaarassa hän sanoi, että nyt minun pitää kääntyä tästä kotiin päin, mutta kun on niin huono ilma, niin lähde mukaan ja ole yötä meillä ja jatkat sitten huomenna. Mies vastasi, että kyllä hän tästä jo osaa jatkaa matkaa. Ennen kuin mies häipyi, hän sanoi, että rahaa hänellä ei ole, mutta hän siunaa auttajansa suvun ja talon niin, että mikään tuli ei vahingoita sitä eikä auttajaansa. Näin meni kaksi sotaa. Melkein koko muu kylä paloi, mutta meidän talo ei palanut. Talo seisoi vielä vuonna 2015 Polviselän keskikylässä harjun rinteellä. Sitten tuli tammikuu 2016. Venäläiset olivat paikanneet talon hormeja, ja vanhat hormit eivät kestäneet kovaa lämmitystä -35 asteen pakkasessa. Niin se talo paloi. Ehkäpä se oli onneksi, sillä se talo oli surkeassa kunnossa. Talo oli jaettu kahtia. Toista puolta asutti oikein mukava ihminen, johon ehdimme vähän tutustua ja toisella puolella oli enemmän omissa oloissaan viihtyvä mies.
No mutta viimeisellä matkalla vuonna 2016 meitä oli mukana 11 kotiseutumatkaajaa. Sanoin nuorille, että nyt jos joku haluaa lähteä, niin on aika. Olinhan silloin jo 90-vuotias. Veljeni tyttö pyysi väkisin minua ottamaan mukaan talolta jotakin ja niinpä kirjahyllyssä on tuolta matkalta tuotu mustunut kivi.
Mikä sinulle tulee ensin mieleen, kun mietit, mitä Kivennavan menettäminen vei?
Se on kylän henki ja sen tuoma lähimmäisenrakkaus. Kun vaikkapa yhdeltä mummolta olivat halot lopussa, varmasti tuli sinne kohta joku tuomaan. Ja muistan, kun yksi naapuri menetti ainoan hevosen metsään. Toinen naapuri sieppasi paperiin ja lähti kulkemaan talosta taloon kokoamaan rahaa hevosen hankintaa varten. Aina autettiin. Muistan senkin, kun olimme saaneet pellolla tehtyä heinät ja ukkonen alkoi jyristä. Naapurilla oli vielä heinänteko kesken, joten sinne mentiin auttamaan, jotta naapurikin sai heinät kuivana talteen. Sellainenkin tapahtui, että yhdessä perheessä äiti kuoli synnytykseen. Lapsi jäi eloon. Se taisi olla yhdeksäs lapsi. Naapurit tulivat auttamaan kuka missäkin asiassa. Meidän äiti lähti imettämään sitä lasta vuorotellen toisen äidin kanssa kunnes se pikkuinen sai uuden kodin.
Naapurit olivat aina myös sellaisia mihin voi mennä sydäntään purkamaan, kuten sanottiin.
Sinun panoksesi Kivennavan kyläkirjojen syntyyn on ollut korvaamattoman suuri. Miten kyläkirjat syntyivät?
Minulla on ollut onni tehdä monenlaista työtä. Pisimpään tein päivätyötä Metsäntutkimuslaitoksessa ja iltatöinä tein työtä päivälehden toimituksessa. Se kokemus ja sanomalehtiopinnot antoivat varmasti valmiutta ylipäätään kirjojen tekemiseen, mutta ennen muuta se oli halu säilyttää tietoa.
Kyläkirjat ovat syntyneet tarpeesta kertoa. Meni lähes puoli vuosisataa, että sinne kotiseuduille ei päässyt. Tarinat ja muistot elivät ja niitä pidettiin yllä suvuissa ja perheissä. Lähes jokaisesta Kivennavan kylästä on kirjoitettu kyläkirja. Ne tuovat tietoa siitä millaista elämä siellä oli. Joidenkin kyläkirjojen kohdalla tekijöitä piti kannustaa ja rohkaista ja siinä kohtaa olin mielellään kannustamassa kirjoittajia kokoamaan oman kylän muistelmia.
Mitä ovat ne asiat Kivennavalta, joita olet kuljettanut mukanasi kaikkein arvokkaimpina aarteina?
Kaikkein arvokkainta ovat murre ja muistot. Kotiseudun ikävä ei lakkaa koskaan.
Lue lisää:
– Kivennapaseuran haastattelussa -sarja
– Helli Taposen tuotantoa Finna.fi-hakupalvelussa
– Entiset Kivennapalaiset ry Karjalan Liiton sivuilla
– Polviselkä Kivennapa-wikissä
Julkaistu: 8.3.2023