Kivennapaseuran haastattelussa -sarja esittelee Kivennapaseuran hallituksen ja seuran jäseniä, Kivennavan historiaa harrastavia ja tutkivia sekä karjalaisista juurista ja asioista kiinnostuneita ihmisiä. Tällä kertaa haastattelussa on Kivennavan pitäjän Ahjärven kylässä vuonna 1939 syntynyt Helmi Saarikivi o.s. Veijalainen. Saarikivi kertoo haastattelussa perheensä vaiheista Kivennavalla sekä ajatuksistaan juuriaan ja kivennapalaisuutta kohtaan.
Olit pieni lapsi, kun perheesi joutui lähtemään muiden mukana Kivennavalta. Mitä sinulle on kerrottu lähdöstä?
Oikeastaan me lähdettiin sieltä kolme kertaa. Ensin meitä lähti hätäevakkoon Anttolaan Unto Monosen taloon äiti, kaksi vuotta vanhempi siskoni Milja ja minä lokakuussa 1939. Kun palasimme kotiin, ehdimme olla siellä vain kaksi viikkoa, kun lähtö tuli taas. Silloin lähdimme koko perhe. Meitä lähti äiti Hulda, isä Eemeli, Milja, minä sekä meidän mummo, joka kuului perheeseen. Talvisotaa lähdettiin pakoon naapurien reessä syksyllä 1939. Sinne meitä oli ahdettu melkoinen joukko samaan rekeen. Kun me sitten pääsimme junaan, niin meidän vanha mummo joutui johonkin väärään vaunuun ja eroon meistä muista. Isänäiti löydettiin vasta, kun me olimme jo asettuneet väliaikaiseen asumuspaikkaan Hauholle. Kuulimme radiosta ilmoituksen Satakunnan Kiikalaan yksin matkanneesta mummosta. Isä haki sen jälkeen hänet Hämeenlinnan asemalta. Mummo otti asian hyvin rauhallisesti, vaikka hän oli jo kahdeksankymmenen ikäinen silloin. Mummo tiesi olevansa turvassa.
Tuosta matkasta minä en itse muista mitään, koska olin niin pieni. Äiti kertoi, että meillä oli yksi majoituspaikka Hämeenlinnassa ja hän muistaa katsoneensa, kun minä ryömin siellä rukoushuoneen lattialla.
Takaisin Karjalaan lähdettiin heti kun sinne alkoi päästä kevättalvella 1942. Silloin meitä oli yksi enemmän, sillä perheeseen oli syntynyt vuonna 1941 pikkuveli Seppo. Pitkään kotona ei tuolloinkaan saatu olla, sillä kesällä 1944 piti taas lähteä. Muistan, että mummo sanoi kärryjen pihasta lähtiessä ”Hyväst nyt koti”. Mummo hymyili ja sopeutui, vaikka hän varmasti aavisti, ettei paluuta kotiin enää ollut.
Ketkä erityisesti ovat kertoneet sinulle Kivennavan asioita?
Minun vanhempani saivat meidät lapset aika iäkkäinä. Heillä oli ikuinen ikävä Kivennavalle. Se ei lähtenyt heistä koskaan pois. Äiti ehti kertoa Kivennavasta meille lapsille paljon. Äidin kertomukset lapsuudesta ja nuoruudesta olivat meille vähän niin kuin iltasatuja. Ne olivat ihania ja ihmeellisiä muistoja ja tarinoita.
Myös mummon tarinoita oli mukavaa kuunnella. Mummo oli paljon meidän kanssa, kun vanhemmat olivat omissa töissään. Mummo oli sellainen viisas vanha ihminen. Hauskakin hän oli. Hän opetti meille monen muun lisäksi myös venäläisiä tansseja ja hassuja lauluja. Vasta aikuisina otimme Miljan kanssa selvää mitä ne sanat tarkoittivat. Sanat olivat jääneet meille molemmille muistiin, vaikkemme ymmärtäneet kieltä.
Tärkeä linkkini Kivennavalle on ollut rakas siskoni Milja Jussila, joka surukseni kuoli joulun alla 2022. Siskon kuolema oli valtava menetys. Kivennapa oli Miljan kiinnostuksen kohteena koko hänen elämänsä ajan. Milja kirjoitti paljon Kivennavasta. Hän kirjoitti sieltä runojakin. Minä olen kirjoittanut itse sellaisen elämäkaarikirjoituksen ja koettanut koota siihen asioita. Tein sen Pepi Reinikaisen ideoimalla Elämänkaarikirjoituksen peruskurssilla, jolle osallistuin vuosina 2008-2009. Kirjoitimme siellä isovanhempiemme, vanhempiemme ja omat tarinamme. Mutta voi kun Milja olisi vielä kertomassa näistä. Me molemmat jäimme osin sinne evakkorekeen ja se on yhdistänyt meitä läpi vuosien. Tuntuu, että joiltakin osin emme kasvaneet koskaan aikuisiksi. Vaikka elämä on tuonut myös suruja ja vaikeuksia, niin sieltä Kivennavalta jäi ilo ja leikkisyys, joka on kulkenut aina mukana.
Mitä vanhempasi ja isovanhempasi ovat kertoneet sen merkityksestä, että suurkaupunki Pietari oli niin lähellä?
Kivennavalta vietiin vilja- ja maitotuotteita Pietariin. Tytöt keräsivät myös marjoja ja sieniä myyntiin. Kaikki meni kaupaksi Pietarissa. Se oli loistoaikaa maanviljelijöille. Pietari oli heille lähikaupunki, josta he tekivät myös itse ostoksensa, jos tarvittiin jotain erikoisempia elintarvikkeita. Miehet toivat sieltä mm. tuliaisiksi lapsille pomposloi, kauriskaa ja kissapiiraita. Miehille tuotiin tuliaisina Sorokovska-vodkaa. Sitten raja meni kiinni ja tuli romahdus.
Suurkaupunki Pietari tarjosi myös muuta työtä kannakselaisille. Kun oli hyviä hevosia, niin miehiä pyydettiin Nevan jäälle Maslenitsan ajoon. Se oli osa venäläisen laskiaisen viettoa. Samoin tarvittiin ajomiehiä, jotka kyyditsivät pietarilaisia herroja Kivennavan Raivolan asemalta heidän huviloilleen. Isäkin oli nuorena mukana ajopoikana.
Mummo oli ollut nuorena töissä Pietarissa. En tiedä miten kauan hän työskenteli siellä, mutta olen ymmärtänyt, että kaikki tytöt, jotka kynnelle kykenivät, vietiin piioiksi Pietariin. Karjalaistytöt olivat suosittua apuväkeä. Siellä mummo tutustui venäläiseen kulttuuriin ja toi myös jotain vaikutteita mukanaan.
Millaisia muistoja sinulla on kotiseutumatkoilta?
Olemme tehneet Miljan kanssa useita matkoja Kivennavalle. Yhteensä matkoja on tainnut kertyä minulle viisi. Jokainen matka on ollut omanlaisensa. Mukana on ollut myös lapsia, lapsenlapsia ja muita sukulaisia. Seuraavat polvet ovat meidän iloksemme kiinnostuneita juuristaan ja Kivennavasta.
Kun me menimme ensimmäiselle kotiseutumatkalle, niin me lähdimme Kivennavan kirkolta menemään maantietä pitkin autolla. Istuin takapenkillä ja yhtäkkiä vaan tunsin kehossa, että tämän pitää olla se paikka. Tuli vaan semmoinen tunne. Olin viisivuotias, kun lähdimme sieltä, mutta jotenkin keho muisti ja tunsi sen paikan, vaikkei siellä enää mitään taloa ollut tai muutenkaan mitään tunnistettavaa jäljellä. Lähes kaikki oli poltettu tai siirretty pois.
Koska kotitalosta ei ole mitään jäljellä, niin meillä on Kivennavalla sellainen juurien tutkiskelupaikka, Saarijärvi. Siellä on pidetty hauskaa ja siellä ovat samppanjapullojen korkitkin poksahdelleet.
Mitä sinulle tulee erityisesti mieleen kivennapalaisuudesta?
Kyllä se on suvaitsevaisuus. Kun siellä ovat maailman tuulet puhaltaneet aina niin monesta suunnasta, niin se on vaikuttanut ihmisiin. Monipuolisuuden tiedostaminen on arvokas asia. Jos ollaan laput silmillä, niin se on tuhon tie. Kun aikaa ajattelee pitkällä perspektiivillä, niin kanssakäyminen venäläisten kanssa on ollut rikkaus. Kun kanssakäymistä oli paljon, niin meille rahvaallekin kantautuivat vaikka mitkä maailman tuulet ja uutiset nopeasti Pietarista ja Viipurista. Muistan kun äiti kertoi, miten he kuulivat vaikkapa hyvin nopeasti Titanicin uppoamisesta.
Toinen asia on iloisuus. Äidinkin lapsuudessa nuoret saivat pitää juhliaan kotona. Oli leikkejä ja soittajia.
Suvaitsevaisuus ja iloisuus ei ollut samanlaista, kun asetuimme Hämeeseen. Siihen aikaan romanit viettivät vielä liikkuvaa elämää kiertäen hevosillaan. Isä otti meille heitä yöksi, ja me saimme kärsiä häpeää, kun meitä pilkattiin siitä koulussa. Muistan sellaisenkin, että kun meillä yöpyi yksi romaniperhe, niin sen perheen äiti virkkaisi meille tytöille pitsiset kaulukset kiitokseksi yöpaikasta. Meille oli aivan selvää, että kulkijaa ja yösijan tarvitsijaa autettiin.
Mikä tuo sinulle iloa elämään?
Perhe ja sen lisäksi ilman muuta kulttuuri ja taide. Minulle rakkain työ on ollut työskentely Ateneumissa. Sain nähdä, kuulla ja imeä itseeni kaikkea taiteesta. Taideharrastus jatkuu edelleen. Luonto on myös minulle tärkeä. Sitä on onneksi tässä ympärillä. Olen sellainen metsähiiri.
”Evakkous, karjalaisuus – kurjuuteni, häpeäni, muuttui rikkaudekseni ja voimavarakseni elämän myötä.”
– Helmi Saarikivi –
Lue lisää:
– Kivennapaseuran haastattelussa -sarja
– Ahjärvi Kivennapa-wikissä
Julkaistu: 23.7.2023